"ENEMMÄN KUIN VELVOLLISUUDENTUNNETTA"

30.10.1906 Raittiusyhdistys Koiton virallinen kokous hyväksyi  Lammassaaren Näyttelyseuran  "uskonnollisuuden pohjalla ja ahdasmielisyyden vallassa toimivan", mutta jo vähemmistöön jäävän jäsenistön osan vastustuksesta huolimatta mukaan yhdistyksen toimintaan. Yhdistykselle annettiin nimi Koiton Näytelmäseura ja se sai esiintyä Koiton salissa ja Koittolassa. Yhdistyksen johtokunta valitsi näytelmäseuran johtajan, näytelmäseura ja johtokunta yhdessä hyväksyivät jäsenet.

Alkuvuosien johtajia olivat O. Ahovaara, Fr. Nyman, R. Länsivuori, Antti Rikkonen ja Victor Auer. 1910-luvun vaihteessa näytelmäseura oli evakossa Koiton juhlasalista ja harjoitus- ja esiintymistilojen tilapäisyys vaikutti lamauttavasti näyttämöharrastukseen. Kun sali saatiin jälleen yhdistyksen käyttöön, myös näytelmäseuran toiminta pääsi johtajansa ja jäsenien "innostuksen ja uhrautuvaisuuden avulla" uudelleen vauhtiin. 

Ohjelmisto koostui paljolti kansannäytelmistä kuten Overskoun "Paholaisen voittaja" tai Ede Tóthin "Kylän heittiö", mutta myös klassikkoja - Molièren "Saituri", Strindbergin "Isä"- ja kotimaisia uutuuksia - Canthin "Kovan onnen lapsia" -  esitettiin. Yhteiskunnallinen linja alkoi kehkeytyä. Sensuurin aikoinaan kieltämä, jo valmiiksi harjoiteltu Hauptmannin "Kankurit" otettiin uudestaan ohjelmistoon 1917. Näyttämön taiteelliseen tasoon kiinnitettiin yhä enemmän huomiota ja yleisön kannatuksen lisääntyessä ryhdyttiin suunnittelemaan toiminnan uudelleenjärjestämistä.  Kansalaissota teki suunnitelmat tyhjiksi ja keskeytti näyttämön toiminnan. Kansalaissodan jälkeisten vuosien painostavassa mielialassa  "kulissien takainen elämä oli ainoa ilon lähde näinä ikimuistettavina aikoina", kerrotaan Koiton 40-vuotisjuhlakirjassa 1923.