Anna-Maija Nirhamon puhe "Elämää arkistossa" -kirjan julkistamistilaisuudessa Kansan Arkistossa 17.11.2005.

KANSAN ARKISTON VUOSIKYMMENET

Kansan Arkisto sai syntynsä rauhan keväänä 1945. Suomen kommunistinen puolue oli saanut lailliset toimintaoikeudet ja 1930-luvun vuosina kiellettynä ollut vasemmistoliike noussut toimintaan ja laajentunut kaikille yhteiskuntaelämän alueille.

SKP ryhtyi oman historiansa kokoamiseen jo joulukuussa 1944. Puolue julkaisi vetoomuksia illegaalisen kauden aineiston ja muistelmien keräämiseksi. Sotien välisinä vuosina kielletty kirjallisuus, kätketyt pöytäkirjat ja jäsenluettelot ja punaiset liput kehotettiin kaivamaan esiin piiloistaan.

SKP:n Arkisto perustettiin toukokuussa 1945, kun puoluetoimistoon oli alkanut tulvia historiallista aineistoa, joka vaati asianmukaista hoitamista ja tiloja. Arkisto sai huonetilan puoluetoimistosta, osoitteesta Kaisaniemenkatu 13. Vuoden lopussa kirjattiin arkiston ensimmäisen vuoden kartunta: kirjoja, kirjasia ja aikakaus- ja sanomalehtiä yhteensä 1437, asiakirjoja 1539, valokuvia 162 ja esineitä 58 kappaletta.

Vuoden 1946 alussa nimitettiin ensimmäiseksi arkistonhoitajaksi Anna Wiik, joka oli työskennellyt Työväen Arkistossa yli kaksi vuosikymmentä. Hän ryhtyi Raoul Palmgrenin ehdotuksesta uuden arkiston luomiseen ja innosti arkistotyöhön uuden sukupolven.

Täysipainoinen arkistotyö aineiston hankinnassa, järjestämisessä ja tutkijapalvelussa pantiin käyntiin ammattilaisen ottein. Annan pitkä työkokemus ja järjestöelämän tuntemus vaikuttivat siihen, että hän taisteli arkistolle itsenäisen, puoluetoimistosta riippumattoman aseman. Nimitettiin arkistotoimikunta ja Anna Wiik sen puheenjohtajaksi. Toimikunta laati arkiston ohjesäännön, suunnitteli toimintaa ja pohti resurssien laajentamista mm. valtionavun saamista arkistolle. Anna sai apulaisekseen Anni Ikosen ja ryhtyi kouluttamaan hänestä työnsä jatkajaa.

Aluksi kokoelmien hankinta oli tärkeintä. Arkistoa tehtiin tunnetuksi vetoomuksin, lehtiartikkelein ja kiertokirjein piirien aktiiveille. Rakennettiin aineiston vaihtosuhteita, solmittiin vapaakappale- ja ostosopimuksia kustantajien kanssa ja lähetettiin kaksoiskappaleita yliopistojen kirjastoille ja ulkomaisille arkistoille. Annalla oli vanhastaan laaja kontaktiverkosto, jonka turvin hän kartutti aineistoa ja teki hankintamatkan mm. Tukholmaan. Yksityisten lahjoittajien luku kasvoi vuosi vuodelta.

Kaikki vastaanotettu aineisto kirjattiin kartuntakirjaan: jokainen kirja, asiakirja, valokuva, juliste ja museoesine sai aiheenmukaisen signumin ja juoksevan numeron ja sijoitettiin laatikoihin luokituksen mukaisesti. Järjestämisessä otettiin käyttöön Anna ja K.H. Wiikin Työväen Arkistolle tekemän kirjastoluokituksen sovellus.

Arkisto avattiin yleisölle 1.10.1946 sen muutettua Kaisaniemenkadun toimistossa isompaan huoneistoon. Tuolloin pidetyssä lehdistötilaisuudessa Anna Wiik esitteli ylpeänä arkiston aarteita todeten mm. että,

"kuvaosastoon liittyy pieni muistoesinekokoelma, joka saattaa sävähdyttää enemmän kuin palavasanaisinkaan julistus ja että tällaista aineistoa tulisikin koota arkiston suojiin siinä toivossa, että sitä tulevaisuudessa voitaisiin käyttää vaikkapa työväenliikkeen museon kokoelmissa ".

Vuonna 1948 oli arkiston esineistöä, asiakirjoja ja valokuvia ensimmäisen kerran esillä Helsingin Työväentalolla pidetyssä juhlanäyttelyssä.

Keväällä 1948 Anna Wiik katsoi saaneensa arkiston pohjan luoduksi ja erosi toimestaan omistautuakseen opintojensa jatkamiseen. Arkistosta oli hänen mukaansa kasvanut "pieni sivistyslaitos", jonka kokoelmat olivat lähteneet ripeään kasvuun.

Anna Wiik totesi työväenliikkeen arkistojen työväen omina laitoksina saavuttaneen asiantuntemuksellaan ja tutunomaisuudellaan työläisten luottamuksen. Hän painotti että "moni yksityisen omistama harvinainen kirja ja moni mielenkiintoinen asiakirja on tullut talletetuksi kiitos sen tosiseikan, että työväellä on oma tietokeskuksensa, mihin ne on voitu sijoittaa.".

Anna jätti työnsä jatkajille perinnöksi ammattilaisuuden arvostamisen. Lähtökohtana oli yhteistyöhön suuntautuminen ja sitoutumattomuus päivän politiikkaan. Tavoitteena oli mahdollisimman laaja-alainen työväenliikkeen historian tallentaminen ja itsenäisen tutkimusta palvelevan laitoksen kehittäminen.

Arkistoon alkoi kertyä järjestöjen asiakirja-aineistoa ja ensimmäisiä henkilöarkistoja. Kirjastopainotteisuus alkoi väistyä kokoelmien kasvaessa. Arkistonhoitaja Anni Ikonen järjesti uutterasti arkistoa Annan opetusten mukaan. Muutaman vuoden ajan hän oli ilmeisen lujilla, sillä puoluetoimiston taholta suuntautui pyrkimystä arkiston sitomiseen puoluekoneiston osaksi.

Uusi alku arkiston kehittämiselle rakentui kuitenkin uudelleen arkiston ja historian asiaa ymmärtävien ihmisten tuella jo vuonna 1956. Arkiston pohjaa laajennettiin ja perustettiin Yhteiskunnallinen Arkistosäätiö. Säätiö sai haltuunsa SKP:n Arkiston ja kansandemokraattisen lehdistön tietopalvelua hoitaneen ns. poliittisen lehtileikearkiston kokoelmat. Tammikuussa 1957 muodostettiin kansandemokraattisen liikkeen yhteinen arkisto, joka sai nimen Kansan Arkisto.

Arkiston kokoelmat lähtivät huomattavaan kasvuun ja keskustelu uuden arkiston linjasta jatkui jonkin aikaa vilkkaana, mikä herätti toiveita uudistuksista. Tehtiin suunnitelmia luokittelusysteemin muuttamisesta ja arkiston kehittämisestä tutkimuslaitoksen suuntaan. Linjanvedot eivät kuitenkaan ulottuneet käytännön tasolle. Resursseja ei saatu lisää ja henkilöstöratkaisut tehtiin edelleen järjestökoneiston tarpeista käsin.

Yliopistojen tutkijat ja opiskelijat löysivät Kansan Arkiston 1960-luvulla. Professori L.A. Puntila aloitti tutkijaryhmien vierailut, hän taisi muutenkin olla useiden arkistoalan kehittämishankkeiden taustalla. Vuonna 1965 enemmistö arkiston käyttäjistä oli jo opiskelijoita.

Henkilökunnan 60-luku oli taistelua resursseista, joita saatiin ja menetettiin satunnaisesti. Kehittyvän arkistotoimen ajatus iti kuitenkin koko ajan ja tuotti tulosta heti kun siihen annettiin mahdollisuus. Innostus työhön saatiin säilymään toimeenpanemalla vähittäisiä uudistuksia luetteloinnissa ja tutkijapalvelussa. Anna-Liisa Lehtorannasta tuli arkiston vastaava hoitaja vuonna 1966 ja suuri muutos parempaan saatiin vuonna 1968. Arkisto muutti uusiin tiloihin Kotkankadun Lehdistötalolle, jonne henkilökunta sai ensi kerran suunnitella arkiston tilat. Henkilökunnan luku nousi neljään.

1970-luku

Muutosta toimintalinjassa lähdettiin toteuttamaan yhteistyössä järjestöjen kanssa. Kansandemokraattisen liikkeen arkistoinnin kehittämistä käsittelevä työryhmä asetettiin keväällä 1973. Työryhmä laati arkistointiohjeet tuolloin toimineille kymmenelle valtakunnalliselle keskusjärjestölle sekä niiden piirijärjestöille ja paikallisille yhdistyksille. Ehdotukset Kansan Arkiston kehittämiseksi toimivaksi keskusarkistoksi saivat myönteisen vastaanoton. Keskusarkistotyö aloitettiin ns. piirikäynneillä, joita tehtiin aina Lappia myöten. Käynneillä annettiin arkistointiopetusta järjestöjen työntekijöille, laadittiin arkistokaavat ja siirrettiin vanhaa aineistoa järjestötaloilta Kansan Arkistoon. Samanaikaisesti piirijärjestöt levittivät ohjekirjeitä ja "arkistonhoitopaketteja" tuhansiin perusjärjestöihin maan joka kolkalle.

Arkiston kokoelmat lähtivät vyörynomaiseen kasvuun, asiakirja-aineisto kaksinkertaistui vuosikymmenen loppuun mennessä.

1970-luvulla tehtiin monia uudistuksia työmetodeissa: kokoelmille laadittiin uusi luokitus ja kaikki käytänteet luovutusten kirjaamisesta aineiston luettelointiin uudistettiin. Valokuva-arkiston uudelleenjärjestämiseen saatiin opetusministeriöltä ensimmäinen projektimäärä vuonna 1979. Kokoelmissa oli tuolloin noin 20 000 valokuvaa. Kuva-arkiston nopea kasvu oli juuri alkanut eikä meistä kukaan ei voinut ennakoida sen mittasuhteita. Nyt valokuvia on noin 750 000.

1980-luvusta tuli työväenperinteen keruun ja työväenkulttuurin tutkimuksen suuri vuosikymmen. Niin meillä kuin muuallakin herättiin siihen, että työväen erilliskulttuuri alkoi murentua ja viimeiset mahdollisuudet sen elävään tallentamiseen ovat käsillä. Opetusministeriön työväenperinnetyöryhmät aukoivat tietä monille uusille työväenkulttuurin tallentamisen hankkeille.

Kotiseutu- ja perinnetyöstä innostuneiden harrastajien joukko kasvoi, tutkivia opintokerhoja ja oralhistory-ryhmiä perustettiin. Parhaimmillaan arkiston ohjauksen piirissä toimi nelisenkymmentä perinnepiiriä. Järjestöarkistojen keruun rinnalle nousi paikallishistorian, työväenkulttuurin ja ammattikuntaperinteen keruu. Monimuotoinen harrastus tuotti arkistoon arvokasta aineistoa sadoilta paikallisilta kerääjiltä.

Kansan Arkiston resurssit kasvoivat ja toiminta laajeni nopeasti. Arkistolle saneerattiin Lehdistötalon 5 kerros toimisto- ja tutkijatiloiksi ja maanalainen kerros makasiineiksi. Arkiston taustajärjestöt lisäsivät taloudellista tukeaan ja käynnistivät tutkimusprojektejaan, jotka aktivoivat aineiston keruuta ja lisäsivät kokoelmien käyttöä.

Suurimmat 1980-luvun yhteistyön saavutukset ovat vuonna 1986 perustettu Työväenliikkeen kirjasto ja vuonna 1988 perustettu Työväen keskusmuseo Tampereella. Me olimme saaneet toteuttaa Anna Wiikin unelmat.

1990-luvun vaihteessa optimismi sitten taittui jyrkästi. Kasinotalous kävi ylikierroksilla ja Lehdistötalokin joutui pelinappulaksi. Saimme yllättäen syyskuussa 1989 tietää, että talo myydään ja arkisto irtisanotaan tiloistaan.

Viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet hyvää aikaa ja meidän kaikkien yhteistä historiaa. Olemme tehneet upeaa ja tuloksellista yhteistyötä, jonka vaikutukset ulottuvat pitkälle tulevaisuuteen.