KOITTO - VUOSISATA KANSANSIVISTYSTÄ

Ihanteiden aika

Raittiusyhdistys Koitto perustettiin 14. lokakuuta 1883 Suomalaisen alkeisopiston juhlasalissa tohtori A.A. Granfeltin johdolla. Tästä alkoi vivahteikas reilun vuosisadan mittainen raittius-, sivistys- ja harrastustoiminta. Aluksi yhdistys jakautui ehdottomien ja kohtuuden osastoon, joista viimeksi mainittuun kuuluivat ne jäsenet, jotka hyväksyivät raittiusliikkeen päämäärän, mutta eivät halunneet antaa ehdottoman raittiuden lupausta. Kohtuuden osaston hajottua yhdistyksestä muodostui yksinomaan ehdottomuuden pohjalta toimiva raittiusyhdistys.

Alkuvuosina raittiusyhdistyksen ohjenuorana oli uskonto ja isänmaallisuus. Uskonnollisen ja suomalaisuusmielisen raittiusseuran kokouksissa laulettiin virsiä ja pidettiin hengellisiä puheita. Johdossa oli hyväntekeväisyyshenkistä sivistyneistöä. Valtiollisten olojen muuttuessa ja työväen saavuttaessa yhdistyksessä vaikutusvaltaa, tulivat toiminnassa entistä enemmän esille myös yhteiskunnalliset katsomukset.

Vuoden 1907 paikkeilla alkoi Koiton toiminnassa uusi ajanjakso. Porvarillinen vähemmistö alkoi vetäytyä syrjään. Yhdistyksessä oli tuolloin kaksi tuhatta jäsentä ja sen toiminta ulottui yli koko kaupungin. Jäsenmäärä oli suuri, sillä Helsingissä oli tuohon aikaan asukkaita noin 90 000. Vuosisadan taite oli Koiton kulta-aikaa, josta osoituksena myös Koiton talon valmistuminen. Koitto ei ollut yhden asian liike, se oli jäsenilleen sekä raittiusyhdistys että työväenopisto. Punaisena lankana toiminnassa oli raittius ja terveiden elämäntapojen vaaliminen. Koitto tarjosi jäsenilleen harrastus- ja sivistystoimintaa runsaskätisesti: oli kuoroja, soittokuntia, urheilu- ja näytelmäseura, opintopiirejä, lainakirjasto ja monia muita rientoja.

Vuonna 1915 Koitto erosi Raittiuden Ystävistä, jonka ohjelma koettiin liian suppeana, työväestö oli tullut siihen tulokseen, että puute ja kurjuus eivät johdu yksinomaan juoppoudesta, vaan että juoppous johtuu ainakin suurelta osalta vallitsevasta yhteiskuntajärjestelmästä. Raittiusasia alettiin nähtiin osana politiikkaa. Koitto liittyi Suomen sosiaalidemokraattiseen raittiusliittoon.

Suuri joukko koittolaisia osallistui kansalaissotaan ja huomattava osa joutui sodan jälkeen vankileireille. Kansalaissodan päätyttyä yhdistyksen omaisuus julistettiin myymis- ja hukkaamiskieltoon ja toiminnan jatkaminen näytti vaikealta. Näyttämö ja sekakuoro käynnistivät toimintansa uudelleen jo syksyllä 1918. Myöhemmin perässä seurasivat myös muut piirit. Vuoden 1919 vuosikertomuksessa todettiin, että kansalaissota hävittiin, mutta kieltolaki tuli voimaan.

Koitolle luotiin heti toiminnan ensimmäisinä vuosina piirijärjestelmä, jonka tarkoitus oli jäsenten sitominen yhdistyksen toimintaan. Piirien kulta-aikaa oli vuosi 1905, jolloin niitä oli 33. Vuonna 1920 piirejä oli enää viisi: Tulevaisuus-, Veljeys-, Ihanne-, Sininauha- ja Sampopiiri. Piirit järjestivät jäsenilleen iltamia, huviretkiä ja opintokerhoja. Kokouksissa keskusteltiin raittiusaatteesta ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Olennainen osa piirien toimintaa oli käsinkirjoitettujen lehtien tuottaminen. Miltei jokaisella piirillä oli oma seuralehtensä, jossa julkaistiin jäsenten kirjoituksia.

Vuonna 1930 maan alla toimineet kommunistit saivat enemmistön Koiton hallituksessa. Koittolaisten aktiivinen toiminta aiheutti lapualaisissa ankaraa vihaa taloa kohtaan. Heinäkuussa vuonna 1930 viranomaiset sulkivat ja sinetöivät talon ovet. Ovien avaamisen ehtona oli kommunistien erottaminen Koitosta. Koiton sääntöihin lisättiin vielä pykälä, jonka mukaan johtokuntaan saivat kuulua vain sosialidemokraattisen puolueen jäsenet.

Uuden ajan haasteet

Vuonna 1948 kommunistit palasivat Koittoon ja yhdistys erosi sosiaalidemokraattisesta raittiusliitosta liittyen vasta perustettuun Kansan Raittiustyön Keskukseen.

Lähes 50 vuotta voimassa ollut piirijako lakkautettiin vuonna 1948. Piirien tilalle perustettiin erilaisia kerhoja ja harrasteryhmiä muun muassa Koiton Nuorisoklubi, kamera- ja mainoskerhot sekä Näppärät Naiset. Koiton toiminta jatkui erittäin vilkkaana kulttuurin eri saroilla. Toiminta painottui aikaisemman aikuistoiminnan sijasta nyt lapsi- ja nuorisotoimintaan.

Koiton Nuorisoklubilla oli 1950-luvulla hyvin vilkasta. Joka viikko kokoontui monia erilaisia esiintymisryhmiä. Myös raittiusasioista ja työväenkysymyksistä keskusteltiin...Helsingin kaupungin nuorisotoimistolla oli Helsinkiin muuttaneista nuorista listat, joita mm. Koitto sai käyttää. Nuoria kutsuttiin Koittoon kirjeitse. Osa jäi taloon aina pitemmäksikin aikaa.

Toivo Mutikainen Koitossa vuodesta 1938

Sotien jälkeen pääkaupunkiseudun nuorisoa houkutteli Koiton talon saleihin Yrjönkulman tanssit ja ravintola tarjosi viihtyisissä puitteissaan maistuvan aterian. Kulttuurianti oli monipuolista.

1950- ja 60-luvuilla oli Koitossa paljon nuorisoa mukana. Harrastustoiminta oli vireää ja monipuolista. Esillä olivat myös aatteelliset, päivänpoliittiset asiat, kuten työtaistelut, rauhantyö jne. Tätä ei tehty puolueen nimissä, vaikka mukana oli mm. luennoitsijoina puolueihmisiä.

Rita ja Gunnar Nieminen, Koitossa vuodesta 1952,
Rita Nieminen Koiton sihteeri 1982-1983

Koittolaisesta kulttuuritoiminnasta tuli käsite, jonka merkkituotteita olivat Koiton teatteri ja Koiton Laulu. Koiton yhdistystoiminta oli alkanut hiipua 1960-luvulta lähtien. Keskioluen myynnin vapautuminen vuonna 1969, julkisen raittiustyöhön annetun rahoituksen supistuminen ja alkoholikulttuurin muuttuminen näivettivät toimintaa. Oman talon myynti ja talousvaikeudet enteilivät jo 1980-luvulla raittiustoiminnan päättymistä. Tänä päivänä Koiton henki elää vielä Lammassaaren kesämökkiyhdyskuntana.

Hiljaiselo alkoi sodan jälkeen, jolloin käytiin taistelua talosta ja vaikutusvallasta. Valtataistelun jälkeen, 1950 alussa mielenkiinto väheni. Raittiuskysymys ja järjestötoiminta koko maassa on ollut taaksepäin menossa.

Toivo Mutikainen Koitossa vuodesta 1938

Lammassaari - Maihinnousupaikka työväelle

Vanhan kaupungin lahdella oleva Lammassaari on ollut Koiton kesäsiirtola vuodesta 1904 lähtien. Saaren vuokraoikeudet ostetiin leskirouva Lybeckiltä kesäkuussa 1904. Seuraavana keväänä saareen valmistui komea Pohjolan pirtti.

Kesäisin saareen tehtiin päiväretkiä suurilla moniairoisilla soutuveneillä ja jo 1910-luvulla useisiin veneisiin hankittiin moottori. Viikonloppujen telttakylä muuttui kun saareen alettiin rakentaa mökkejä sodan jälkeen. Saaressa vietettiin iloisia kesäpäiviä: uitiin, urheiltiin, leikittiin, juotiin kahvit luonnon helmassa ja pelattiin krokettia. Lisäksi saaressa käytiin valistushenkisiä keskusteluja ja pidettiin poliittisia puheita. Järjestyksenpito koettiin usein liiallisen tiukaksi ja sääntöjä arvosteltiin liian vanhanaikaisiksi. Vuonna 1910 yöpyjiksi hyväksyttiin vain naisia.

Ei saa nukkua hellunsa kanssa samassa riippumatossa...

Nimimerkki HY Sininauha-lehti 1910

Tanssiminen oli kiellettyä vuoteen 1928 saakka. Kun tanssi lopulta sallittiin Pohjolan Pirtillä alkoi monen iäkkäämmän raittiusseuralaisen mielestä kevytmielinen meno. Tansseja järjestettiin aina vuoteen 1969 ja lapsille oli kesäleirejä 1990-luvulle asti. Nykyäänkin Lammassaari tarjoaa kaupunkilaisille virkistäytymismahdollisuuden, pitkospuusillan kaupunki rakensi saareen vuonna 1993.

Mainittakoon vielä saaren alkuvuosina olleesta suuresta keinusta, johon mahtui samalla kertaa 60 henkeä. Siinä keinui jatkuvasti niin paljon kuin istumaan mahtui ja keinulta kuului jatkuvasti erilaisten kauniitten kansanlaulujemme viehkeät sävelet sillä siihen aikaan ei mitään tilaisuutta pidetty ilman ettei raikas yhteislaulu aina ollut kaikumassa. Sauna ja uinti on myöskin loppumattomasti jatkunut saaren kesäelämän oleillisimpiim piirteisiin. Ja sitten kaikenlaiset urheilut ja tietenkin krokettipeli, joka saaren mäellä, kentillä ja metsissä on kuluttanut syvät uurteet pallon kiertäessä portista toiseen

Erland Virtanen Koiton puheenjohtaja 1927-1929

Oma talo

Raittiustalo oy Koiton perustava kokous pidettiin vuonna 1905. Rakentamiseen tarvittava pääoma, 100 000 markkaa, hankittiin myymällä 500 markan hintaisia osakkeita. Oma talo, vuosisadan alun jugendtyylin tyypillinen edustaja nousi Simonkadun ja Yrjönkadun kulmaan vuosina 1906-1907. Koiton talon suunnitteli arkkitehtitoimisto Nyström, Petrelius ja Penttilä.

Talon ensimmäinen remontti aloitettiin vuonna 1929. Talo ja sen juhlasali uudistettiin arkkitehti Arvo Salon ja kuvanveistäjä Väinö Aaltosen suunnitelmien pohjalta.

Myös parvea suurennettiin yhdistämällä siihen saakka takana oleva opintosali. Parvesta tulikin niin syvä, ettei takariveille kuulunut juuri muuta kuin hevosten kavioiden kapsetta Simonkadulta.

Norri Marja-Riitta, Valpola Tiina: Uuden ajan Koitto

Wäinö Aaltonen suunnitteli myös pääsisäänkäynnin suurikokoiseen tuulikaappiin puolipyöreisiin syvennyksiin metalliset liekit, jotka maalattiin tulenvärisiksi, taustaseinien heijastellessa niiden hehkua ja muuttuessa katonrajaan tultaessa vähitellen savunharmaiksi. Kun tila oli saatu kuntoon, tulivat lapualaiset yöllä vääntämään liekit solmuun. Aamulla Aaltonen ilmoitti kiinnittävänsä ne niin vahvasti, ettei niitä varmasti pystyttäisi repimään. Liekit ovatkin niin lujasti kiinni, että niiden mukana irtoaisi mahtava kappale kiviseinää.

Norri Marja-Riitta, Valpola Tiina: Uuden ajan Koitto

Koiton toimitilojen lisäksi talossa oli yksityisasuntoja ja kauppahuoneistoja. Parturiliike Simonkatu 8:ssa saattoi piipahtaa hiustenleikkuuseen 1950-luvun alusta aina vuoteen 1982 asti, Lomamatka Oy tarjosi matkoja Neuvostoliittoon ja lentoyhtiö Interflug lennätti tutustumaan Itä-Saksaan. Myös Kansankulttuurin kirjakauppa ja sen kuuluisa punanurkka toimivat Koiton talon suojissa.

Koiton talo oli vuosikymmeniä SKP:n ja SKDL:n ja monien muiden työväenjärjestöjen toimitalo. 1970-luku oli vilkasta politikoinnin ja kulttuurityön aikaa. SKP:n jakaantuminen heijastui myös Koiton taloon. SKP:n johto laittoi remontin tarpeessa olleen Koiton talon myytiin vuonna 1981. Ostaja oli idänkauppaa harjoittanut Fexima, joka ilmoitti saneeraavansa Koitosta liiketalon. Remontti kuitenkin jäi ja yritys myi talon edelleen Hakalle. Vuonna 1985 Haka aloitti talon saneerauksen ja raittiusyhdistys Koitto muiden vuokralaisten mukana sai lähteä. Omistajien vaihdokset jatkuivat vuoteen 1997 saakka, jolloin talon osti ruotsinkielisten säätiöiden ja yhtiöiden ryhmä.

Lähteet

• Haapanen Eero: Punainen vanhankaupunginlahti. Julkaistu Nokea ja pilvenhattaroita - Helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun vaihteessa. Helsingin kaupunginmuseo, Narikka 1999. s 79-104
• Hämäläinen Unto: Koiton kirous. Julkaistu Helsingin Sanomien kuukausiliite, huhtikuu 1998. s 42-47
• Norri Marja-Riitta, Valpola Tiina: Uuden ajan Koitto. Julkaistu Kulttuurivihkot 1979, nro 5. s 52-59
• Puoli vuosisataa raittiustyötä Helsingissä - Juhlajulkaisu raittiusyhdistys Koiton täyttäessä 50 vuotta. Toim. Sulo K. Leino. Helsinki 1933
• Raittiusyhdistys Koitto 40 vuotta. Helsinki 1923
• Raittiusyhdistys Koitto 100 vuotta - Juhlajulkaisu. Toim. Tuija Koskinen, Urpo Mönkkönen. Helsinki 1983

© Kansan Arkisto