MITEN OLI ENNEN - MUISTELMAT TALTEEN
Helsingin yhteiskunnallinen opisto:
Muistelmien kirjoittamiskurssi ikäihmisille 22.2.1999
Kansan Arkistossa

Pirjo Kaihovaara: Arkiston toiminta ja käyttö: miten hyödynnän arkistoja ja miten arkistot hyötyvät muistoistani

-muistelma - elämäkerta - muistitieto
-muistelmien rakentuminen
-tutkija - kertoja -suhde
-arkistoon luovuttaminen
-muistelmien oheistiedot
-arkistoaines muistelemisen apuvälineenä

Kirjassaan Variksen laulu - kadonneen kylän tarinat Unto Palokas tiivistää muistojen merkityksen ihmiselle seuraavasti:(1)

AKovin vaikuttavina ja syvälle miehen mielensopukoihin syöpyneinä nuo aikanaan koetut elämykset olivat säilyneet muistoissa jo vuosikymmeniä, eikä mitään sen arvokkaampaa kuin nuoruuden muistikuvat, ollut köyhälle tukkimiehelle elämän varrella omaisuudeksi karttunut. Vain yksin hän ne kaikki tunsi ja tiesi, eikä koskaan niistä mitään unohtaisi.@

Muistelmien, muistitiedon ja elämäkertojen kerääminen ja tallettaminen on monien arkistojen perustehtäviä. Arkistot voivat toisaalta olla avuksi ja toimia Amuistivarastoina@ muistelmiaan kirjoittaville ihmisille. Yritän tässä alustuksessa esitellä, millaisia toiveita arkistoilla ja erityisesti Kansan Arkistolla on muistitiedon keruussa. Kerron myös millaisia apuvälineitä arkistot voivat tarjota muistelijoille.

Mutta ensiksi haluaisin virittää ajatuksia muistelemisen eri Alajeista@. ATärkeää muistamisessa on kyky unohtaa, valita ja hylätä kokemusten tulvasta muistettava ja kerrottava.@(2) Tämä valinta voi olla osittain tietoista, mutta osittain se tapahtuu tiedostamatta. Muistamisen luonteeseen vaikuttavat saadut esikuvat, luetut kirjat, toisten ihmisten kertomat tarinat, oman lähipiirin tai yhteisön tapa esittää asioita.

Muistelma - omaelämäkerta
Muistelemisen ja muistitiedon lajeja on useita. Lainaan Rutt Hinrikuksen määritelmiä.(3)
AMuistelmien kirjoittajaa kiinnostavat ulkoiset tapahtumat, maailman sattumukset - tuo maailma voi olla vaikkapa kirjoittajan kotikylä. Yleensä muistelmien kirjoittaja ei asetu kuvan keskipisteeksi, vaan paremminkin sen laidalle - milloin vaatimattomuuttaan, milloin sain saadakseen paremman yleiskäsityksen, pitäen sitä velvollisuutenaan, sillä sitä edellyttää muistelmien kirjoittamisen kaanon (tapa). Muistelija pyrkii kuvauksessaan kaikkinäkevän jumalan näkökulmaan irrottautuen henkilökohtaisesta kokemuksestaan, välittäen ei niinkään omia kuin laajemman yleisön ajallis-paikallisia tuntoja. Muistelmiaan...kirjoittavalla on oikeus paitsi esittää tapahtumat subjektiivisesta näkökulmasta myös häpeilemättä puhua itsestään ja omista kokemuksistaan.@

Voisi tiivistää, että muistelman näkökulmana on MUUT JA MINÄ. Muistelmissa heijastuu yhteisön muisti. Hyvä muistelma on kuitenkin sellainen, jossa omakohtainen kokeminen korostuu. Yleisiä tapahtumia voidaan käsitellä, mutta mieluimmin siitä näkökulmasta, miltä ne itsestä tai omasta lähipiiristä tuntuivat. Muistitiedolla ei tarkoiteta niinkään kirjoista peräisin olevan tiedon muistamista ja edelleen kertomista vaan omiin kokemuksiin, ajatteluun ja maailmanmenon tulkintaan perustuvien asioiden muistamista ja kirjoittamista tai suullista kertomista.(4) Muistelmat tai muistelukertomukset koostuvat usein yksittäisten todellisten sattumusten sarjasta ja arjen tapahtumista. Niihin voi liittyä yleistävää historiallista tietoa ja historianselitystä, arvioita tapahtumien merkityksestä ja myös kuvauksia joidenkin toisten ihmisten kokemuksista.(5) Liian yleistävä ja kirjoista ja lehdistä luettuun tietoon perustuva kuvaus ei useinkaan ole muistelmien lukijan mielestä kovin kiinnostavaa. Muistelmat ovat harvoin liian yksityiskohtaisia kuvatessaan henkilölle läheistä elämänpiiriä.

Usein puhutaan teemamuistelmista, kun tarkoitetaan johonkin tiettyyn aihepiiriin kohdistuvia muistelmia. Monet muistelmien kilpakeruut ovatkin olleet aihepiiriltään rajattuja ja niissä on kerätty muistitietoa jostain tietyltä elämänalueelta, nimetyistä tapahtumista, ajanjaksoista tai erikseen mainituilta ryhmiltä. Teemamuistelmissakin paras lähtökohta on sellainen, jossa kertoja itse asettaa kysymykset ja jäsentää omat kyseiseen aiheeseen liittyvät kokemuksensa.(6)

Elämäkerralla viitataan täsmällisesti ottaen jostakin toisesta ihmisestä kirjoitettuun elämäkertaan. Omaelämäkerta -sana on pyhitetty kuvaamaan kertomusta, jonka keskipisteenä on MINÄ ITSE. Se on siis kirjoittajan tai kertojan elämäntarina tai elämänhistoria. Usein omaelämäkertojakin kutsutaan kuitenkin lyhyesti elämäkerroiksi. Elämäkerran lähtökohtana on eletty elämä, mutta luodessaan elämäntarinaansa kertoja väistämättä liittää siihen kerronnallisuutta.(7) Ihminen jäsentelee ja jaksottaa elämäänsä, nostaa esiin joitakin elämän tapahtumia - kohokohtia - ja painaa toiset tapahtumat syrjään.

Omaelämäkerrallisen kertomuksen perussääntöihin kuuluu, että kirjoittajan on kerrottava itsestään siten, että lukija voi luottaa kirjoittajaminän ja tekstin minän olevan yksi ja sama henkilö.(8) Omaelämäkerran syntyyn vaikuttavat monet asiat: elämänkulku ja elämäntapahtumat sinänsä, ihmisen mielessä muotoutuva kertomus tapahtumista, kerrontatilanne ja ajateltu yleisö.

Elämäkerta samoin kuin muistelmakin on ennen kaikkea kertomus, jossa kertoja tulkitsee menneisyyttä. Usein kertomukseen vaikuttaa se, kenelle se ajatellaan kerrottavan; kuka on ajateltu kuulija. Omalle lapselle kerrotaan eri näkökulmasta kuin vaikkapa sanomalehden toimittajalle, vaikka kertomuksen perusasiat ja tapahtumien kulku olisivatkin samat.

Kaiken muistelemisen lähtökohtana ja tavoitteena on totuudellisuus. AKerro vain totuus!@ on erään elämäkertatutkimukseen liittyvän teoksen nimikin.(9) Tämä ei sulje pois sitä, etteikö muistelma voisi esitetty olla osittain kuvitteellisessa eli fiktiivisessä muodossa. Esimerkiksi Unto Palokas on laittanut teoksessaan Variksen laulu osan elämäkerrallisista pohdiskeluistaan variksen suuhun. Aina ei voida edes sanoa, mikä on totuus. Totuuksia voi olla eri näkökulmista katsottuna erilaisia.

Omaelämäkerroissa on usein tapahtumien kulkua kuvaavia jaksoja ja niitä arvioivia osia. Nykyhetki tai pikemminkin kirjoittamishetki vaikuttaa väistämättä kertomuksen rakenteeseen ja sisältöön. Kirjoittajan kannalta saattaa kuitenkin olla parempi, ettei hän turhaan vaivaa päätään sillä, mitkä asiat kerrontaan vaikuttavat. Kertomuksen on parasta antaa tulla sellaisena kuin se itsestään muotoutuu. Niin sanottujen tavallisten ihmisten omaelämäkertojen taustalta kuultavatkin usein suullisesti kerrotun elämäntarinan ainekset.(10) Toisaalta jos tuntee tarvetta kertoa, miksi on valinnut juuri tietyt tapahtumat kertomukseen, voi senkin hyvin tehdä. Tarinan ei myöskään tarvitse edetä johdonmukaisesti vaan kaikenlaiset Ahyppäykset@ ovat sallittuja. Harvan ihmisen elämä on sinänsä ollut kovin yksiviivaista ja johdonmukaista. Vapaasti etenevä kertomus antaa osaltaan kuvaa elämän monimuotoisuudesta. Jos muokkaa ja Ajärjestelee@ kirjoitustaan esimerkiksi julkaisua silmällä pitäen, on varhaisemmistakin versioista hyvä säilyttää kopio varsinkin silloin, jos joku muu suorittaa lopullisen muokkaustyön.

Arkistot ja muistitieto

Arkistot ovat kiinnostuneita muistitiedosta, muistelmista ja elämäkerroista monestakin syystä:
-mahdollisimman monipuolista aineistoa halutaan tallentaa tulevien ja nykyistenkin sukupolvien käyttöön
-monesta aihepiiristä ei synny tai ei jää jäljelle muunlaisia dokumentteja kuin muistitietoa
-muistitieto täydentää virallisista asiakirjoista, kirjeistä ja lehtiartikkeleista saatua kuvaa menneisyydestä
-tutkimus käyttää muistitietoa entistä enemmän ja monipuolisemmin
-muistitieto välittää kulttuurillemme ja ajallemme ominaisia kertomisen tapoja.(11)

Kansan Arkistossa on muistelmia ja elämäkertoja noin 1600 henkilöltä. Lisäksi äänitekokoelmassa on haastatteluja ja nauhoitettua suullista perinnettä yli 1100 henkilöltä. Osa nauhoitetuista muistelmista on litteroitu ja sisältyvät kirjallisten muistelmien kokoelmaan. Vuonna 1995 Kansan Arkisto järjesti 50-vuotisjuhlavuotensa kunniaksi kilpakeruun tunnuksella Merkintöjä elämästä, jonka tuloksena saatiin yli 10 000 liuskaa muistelma-aineistoa 211 henkilöltä ympäri Suomea. Kirjoituksia, valokuvia, kirjekokoelmia ja muuta asiakirja-aineistoa saatiin hyvin monen ikäisiltä ihmisiltä kymmenistä eri ammattiryhmistä. Oheisessa kilpakeruun esitteessä on hyviä vihjeitä johdatukseksi elämäkertojen kirjoittamiseen ja juttujen, tarinoiden ja muistelmien kertomiseen. Kertomusten aihepiirit olivat vapaat, sillä kirjoittaja on itse paras asiantuntija omien muistojensa suhteen. Luen otteen kilpakeruun yhteydessä laaditusta lehdistötiedotteesta, koska aineiston ja käsiteltyjen teemojen monipuolisuus tulee siinä hyvin esiin:

Saatu aineisto on sisällöllisesti ja temaattisesti rikas. Varhaisimmat muistikuvat ovat tämän vuosisadan alusta, myös vuoden 1918 kokemuksia sivutaan, 1930-luvusta ja sota-ajasta kerrotaan jo runsaasti, samoin 1950-luvusta, paljon on myös kuvauksia 1960-80-luvuista ja tämän päivän elämästä. Kertomukset käsittelevät muistelijan omaa elämää, vanhempien, sukulaisten tai läheisen ihmisen elämänvaiheita, työympäristöä, persoonallisuuksia tai suhdetta luontoon. Kertojat käsittelevät runsaasti ajankohtaisia keskustelunaiheita kuten seksuaalisuutta, mielenterveysongelmia, koulukiusaamista, uskontoa ti yliluonnollisia ilmiöitä. Vanhemmat ja nuoremmat kertojat kuvaavat elämää hyvin eri tavoin. Vanhemmat kertovat lähes poikkeuksetta lapsuusajan köyhyydestä ja puutteesta tai traumaattisista sotakokemuksista, nuoremmat puolestaan erilaisista itseilmaisun toteuttamispyrkimyksistä tai minuuden ristiriidoista. Kaiken kaikkiaan kertomuksissa käsitellään arjen tragiikkaa, syrjintää, ennakkoluuloja, ihmissuhteiden merkityksiä, menetyksiä ja elämässä selviytymistä.

Muistitietoaineistoa on koottu moniin eri arkistoihin. Suuria kokoelmia on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa, Museovirastolla, Työväen muistitietotoimikunnalla, Svenska Litteratursällskapet i Finland -seuran kokoelmissa ja eri yliopistojen laitosten kokoelmissa.

Muistelmien ja elämäkertojen tutkimuskäyttö on lisääntynyt 1980- ja 1990-luvuilla voimakkaasti. Historiallisen ja sosiaalisen todellisuuden ymmärtämiselle ne ovat mainiota lähdeaineistoa.(12) Tutkijat haluavat esittää muistitietoaineistolle hyvin monenlaisia kysymyksiä. Toinen tutkija painottaa muistelmista löytyviä asiatietoja, toinen sitä miten jokin asia on kerrottu. Joku on kiinnostunut pienistäkin yksityiskohdista, toinen taas hakee aineistosta laajempia elämäntulkintoja.

Mielestäni muistelman tai elämäkerran kirjoittajan ei pitäisi liikaa pohtia sitä, mitä mahdolliset tutkijat ja muut lukijat hänen kertomuksestaan hakevat. Tärkeintä on panna paperille tai nauhoittaa omakohtaiset kokemukset mahdollisimman aitoina.

Arkistoon luovutettava muistitieto on periaatteessa tarkoitettu ainakin joskus tulevaisuudessa tutkimuksen käyttöön. Toivomuksena olisi, että mahdollisimman moni muistelma olisi vapaasti käytettävissä. Muistitiedon käytölle voi kuitenkin asettaa ehtoja. Muistelma voi olla tutkijain käytettävissä esimerkiksi
* määräajan kuluttua
* arkistonjohtajan luvalla
* kirjoittajan tai hänen omaistensa luvalla

Muistelman tai elämäkerran kirjoittajan tekijänoikeudet kirjoitukseen säilyvät, vaikka kirjoitus luovutetaan arkistoon. Se merkitsee sitä, että jos joku haluaa julkaista kirjoituksen tai osia siitä, on hänen saatava lupa kirjoittajalta tai hänen tekijänoikeuksiensa haltijalta. Tutkija saa kuitenkin hyvän tavan mukaan siteerata kirjoitusta nimi ja lähde mainiten. Tutkija voi toisaalta viitata kirjoitukseen pelkällä koodilla, jos kysymyksessä on arkaluontoinen asia. Tutkijan voi tarvittaessa sopia kirjoittajan kanssa esimerkiksi oikeiden nimien korvaamisesta muilla nimillä julkaistaessa.

Muistelmien tai elämäkerran yhteyteen on arkistoon luovutettaessa hyvä liittää seuraavat tiedot:
* oma nimi (myös aikaisemmat nimet)
* ammatti tai ammatit ja koulutus
* syntymäaika ja -paikka
* luovuttajan osoite ja puhelinnumero

Jos luovutat jonkun toisen kirjoittamaa aineistoa, on syytä liittää mukaan vastaavat tiedot kirjoittajasta ja myös tiedot hänen tekijänoikeuksisensa haltijoista.

Kirjoitusohjeet:

*Kirjoita vain paperin toiselle puolelle, jätä liuskan vasempaan laitaan 3 - 4 cm tyhjää tilaa.
*Merkitse kuhunkin tietoon, mistä tieto on peräisin (paikkakunta, keneltä kuullut).
*Kirjoita ja allekirjoita suostumuksesi siihen, että aineisto talletetaan nimelläsi arkistoon tutkimuskäyttöön. (13)

Kun aineisto luovutetaan arkistoon, on pyrkimyksenä pysyvä talletus. Arkistot ottavat vastaan muistelmien yhteydessä tai muutenkin myös äänitteitä, valokuvia, kaitafilmejä, videonauhoja ja asiakirjoja. Jokaisella on mahdollisuus jättää kirjallista jäämistöään, siis kirjeenvaihtoaan, muistiinpanojaan, päiväkirjojaan jne. arkiston tallennettavaksi. Jos luovutat jonkun toisen henkilön aineistoa, kysy suostumus siihen, että aineisto talletetaan myös hänen nimellään arkiston tutkimuskäyttöön. Neuvoja saat kurssin yhteydessä jaettavista ohjeista.(14)

On parasta, että henkilön kaikki aineisto luovutetaan samaan arkistoon. Näin kokonaisuus säilyy parhaiten ja auttaa myös tutkijoita ymmärtämään tapahtumien taustoja. Arkistojen kesken ei ole juurikaan kilpailuasenteita, sillä kaikille riittää töitä tällä saralla. Ulla-Maija Peltosen tutkimuksesta Punakapinan muistot käy ilmi kuitenkin se, että ainakin aiemmin muistelijat ovat kertoneet tarinansa eri arkistoille hieman eri tavoin.(15) Tämä on selkeä osoitus siitä, että muistelmien, omaelämäkertojen ja muiden kertomusten osoittavat aina sanansa jollekin lukijalle.

Työväen muistitietotoimikunnalla on meneillään muistitietokeruu "Muutoksen porteilla".1960- ja 1970-lukujen kasvun ajanjaksosta kerätään muistitietoa kahdesta teemasta: aatteellinen ilmapiiri ja työkokemukset.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto ottaa jatkuvasti vastaan suullista perinnettä käsikirjoituksina, kuvina ja äänitteinä. Jokainen kansanperinteen tallennuksesta kiinnostunut voi lähettää aineistoa. Kansanrunousarkisto kerää mm. tarinoita, uskomuksia, taikoja, leikkejä, vitsejä, lauluja, sananparsia ja arvoituksia, muistitietoa juhla- ja merkkipäivien vietosta sekä kuvauksia ihmisten arkisesta elämänmenosta.

Arkistoaines muistelemisen apuvälineenä

Yksityisen ihmisen omien muistojen kokoamisessa paras arkisto löytyy useimmiten kotoa. Kirjeet, päiväkirjat, muistiinpanot, kalenterit, erilaiset viralliset asiakirjat, valokuvat, matkaesitteet, lehtileikkeet ja esineet kenties jopa säilyneet kuitit palauttavat mieliin elämän tärkeitä tapahtumia. Muistelmien tai elämäkerran kirjoittaminen on hyvä syy käydä läpi kotiarkistoa, ehkä järjestää sitä ja liittää epämääräisiin lappusiin tieto siitä, mihin ne liittyvät. Ja tietysti toivomme, että muistelmien kirjoittamisen jälkeen tämäkin aineisto luovutetaan Kansan Arkistoon.

Usein muisti pettää muistelmien kirjoittamisen yhteydessä, vuosiluvut ja nimet ovat kadonneet mielestä ja mielikuva tuntuu hataralta. Yhteiset muisteluillat elämänkumppanin, perheenjäsenten, ystävien tai järjestötovereiden kanssa voivat virkistää muistia. Asioita voi myös muistaa eri tavoin. Sekin kertoo jotain ihmisen elämästä. Unohtaminen on sallittua. Joskus ikävien kokemusten unohtaminen on ainoa keino selviytyä eteenpäin.

Toisaalta vuosilukujen tarkka muistaminen ei useinkaan ole edes tarpeen kertomuksen sujumiselle. Tiettyjen kokemusten ajoituksen voi kirjata suurin piirtein sitomalla ne johonkin yleiseen tapahtumaan tyyliin ASe tapahtui pari vuotta sotien jälkeen@. Jos kuitenkin kaipaa varmistusta muistoilleen esimerkiksi järjestöelämän tapahtumista, voi arkistoista löytyä hyvinkin käyttökelpoista muistinvirkistystä.

Kerrotaanpa nyt esimerkki Lieko Zachovalovan viime kesänä julkaiseman teoksen Prahan ääni: muistelmia synnystä. Kansan Arkistosta löytyneet Akateemisen Sosialistiseuran pöytäkirjat, joissa Lieko oli ollut sihteerinä, avasivat hänen muistilokeroitaan tehokkaasti ja opiskeluaikojen rikkaat muistot pääsivät esille.

Pöytäkirjoja, toimintakertomuksia ja muita asiakirjoja tai lehtijuttuja pitää kuitenkin käyttää varoen. Muistelmien tarkoituksena ei ole kopioida muiden kirjoittamia tekstejä vaan antaa omin sanoin oma kuva tapahtumien kulusta. Jossain tapauksessa voisi olla hyvä ajatus kirjoittaa muistelman oheen lista oheisaineistosta, jota on käynyt läpi muistelmaa laatiessaan ja merkitä vielä tieto siitä, missä ko. aineisto sijaitsee.

Järjestöasiakirjojen lisäksi arkistoista löytyvien valokuvien ja vanhojen lehtien selaaminen voi toimia virikkeiden antajana muistelutyössä. Jostakin sukulaisesta voi löytyä tietoja eri arkistoista. Kansan Arkistossa on henkilöhistoriallista aineistoa muistelmien ja äänitettyjen haastattelujen lisäksi yli 2500 henkilöstä (tosin tässä luvussa ovat jo ulkomaalaisetkin mukana). Laajoja henkilöhistoriallisia kokoelmia on myös muissa arkistoissa esimerkiksi Työväen Arkistossa. Jos henkilö on tunnettu vasemmistolaisena, on hänestä voinut tulla merkintä Etsivän keskuspoliisin, myöhemmin Valpon kirjoihin. Kansallisarkistossa (entisessä Valtionarkistossa) on vuoteen 1948 asti luettelo henkilöistä, joista on koottu henkilömappi valtiollisen poliisin arkistoon. Lisäksi on olemassa laajempi kortisto, josta voi tilata henkilön kortin nähdäkseen. Jos mennään ajassa taaksepäin, on vuoden 1918 tapahtumista syytteitä saaneista henkilöaktit Valtiorikosoikeuksien ja Valtiorikosylioikeuden syyttäjistön arkistoissa. Tässä lähestytään jo suku- ym. tutkimusta, joka on aivan oma lajinsa ja josta ei tässä yhteydessä liene syytä puhua enempää.

Ehkäpä rohkenenkin viitata kintaalla enemmälle lähdeaineistojen penkomiselle silloin kun kysymyksessä on muistelmien kirjoitus. Lopetan lainaamalla Unto Palokkaan teosta kohdasta, jossa muistelmien ja omaelämäkertojen paras lähde tulee esiin:(16)

@Siksi hän jutuissaan monesti kertoikin niistä asioista jotka liittyivät kevääseen ja hänen nuoruuteensa. Ei voinut välttyä siltä käsitykseltä, että mies oli elänyt muistoissaan kerta toisensa jälkeen ne kokemukset ja tuntemukset jotka olivat tehneet hänen elämästään elämisen arvoisen..@

1.Palokas Unto: Variksen laulu. - kadonneen kylän tarinat. Jaarli Oy 1998, 50.
2.Ilomäki Henni, Peltonen Ulla-Maija, Saure Hilpi: johdanto teokseen Salaamatta - kirjallisia muistikuvia ja löytöjä, toimittaneet Henni Ilomaäki, Ulla-Maija Peltonen, Hilpi Saure, Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjallisuusarkisto. Helsinki 1998, 10.
3.Hinrikus Rutt: Lupa muistaa ja minuuden omakuva. Teoksessa Salaamatta, 1998, 289.
4.Vrt. Peltonen Ulla-Maija: Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. SKS Helsini, Rauma 1996, 40.
5.Ulla-Maija Peltonen on käsitellyt muistitiedon, muistelman, muistelukerronnan ja elämäkerran eri piirteitä, ks. Peltonen mt., 40-47.
6.Ks. esim.Ukkonen Taina: Muisteleminen on tulkintaa. Työväentutkimus 1995, 26.
7.Hinrikus mt., 289.
8.Ks. Vilkko Anni: Omaelämäkerta kohtaamispaikkana - Naisen elämän kerronta ja luenta. SKS, Helsinki, Tampere ,92. Alunperin Lejeune Philippe:Le pacte autobiographic. Editions du Seuil, Paris 1975 ja Fahlgren Margaretha: Det underordnade jaget. En studie om kvinnliga självbiografier. Jungfrun, Stockholm 1987, 11.
9.Haavio-Mannila Elina & Hoikkala Tommi & Peltonen Eeva & Vilkko Anni (toim.): Kerro vain totuus. Elämäkertatutkimuksen omaelämäkerrallisuus. Gaudeamus, Helsinki 1995.
10.Vilkko mt., 74.
11.Ks. esim. Vilkko mt., 92.
12.Ks. esim. Kohli Martin: Biography: account, text, method. Teoksessa Bertaux Daniel (ed.) Biography and society. The life history approach in the social sciences. Sage, Beverly Hills, 1981, 64.
13.Lainattu SKS:n Kansanrunousarkiston kotisivulta.
14.Kansan Arkiston ohje henkilöarkiston luovuttamisesta, valokuvien keruuohje ja ohje Kerää talteen Kansan Arkistoon.
15.Peltonen mt, 107-133.
16.Palokas mt., 49.